Aivan MAHTAVA päivä tänään, niin sään kuin tekemisenkin puolesta. Aamuyhdeksästä neljään iltapäivällä pelattiin lentopalloa, illalla sitten katsottiin telkkarista Suomi - Espanja Maailmanliigaottelu, jonka Suomi vei aivan käsittämättömän hienolla pelillä 3-0! Vieläkin harmittaa, että Suomen lentopallomaajoukkue ei päässyt olympialaisiin tänä vuonna, vaikka se olisi sen ansainnut.

Lentopalloa pelaillessa tuli juteltua sellaisten ihmisten kanssa, joita en ole tavannut ollenkaan loman aikana. Aluksi en ollut innostunut heidän näkemisestään, mutta lopulta tulin siihen tulokseen, että kestän mitä vain lentopallon tähden (jota muuten olen pelannut viitosluokalta lähtien). Eipäs se sitten ollutkaan niin kamalaa, itseasiassa nautin joka hetkestä.

Ensi viikonloppuna olisi tiedossa mökkireissu tyttöjen kanssa, joita valmennan. Yhdessä toisen valmentajan kanssa suunnittelemme ohjelman, ja pian pitäisi jostain etsiä se kansio, johon olen koonnut isostoiminnan aikana leikkejä ja sketsejä.

Mutta nyt saunomaan!

Mitäpä sitä suotta jarruttelemaan kun on jo liikennevaloihin päästy! Eli toinen merkintä blogiini tekee suurta tuloaan. Hirmuisesti olisi asiaa ollut ensimmäisessäkin, mutta uskonpa, että myöhemmin näitä lukiessani hyppään pisimpien merkintöjen yli. Ai miksikö? Kirjoitustyylini ei ole koukuttava, vaan suorastaan kamalan tylsä. Huomasin sen eräänä päivänä lukiessani vanhaa kirjevihkoa. Jo pelkästään suttuisen käsialani näkeminen sai minut melkein sulkemaan vihkosen, mutta se määrä mitä kirjoitin, ja millä tavalla minä kirjoitin, löi lopullisen niitin arkkuun. Mietin, kuinka yläkoulunaikainen ystäväni jaksoi kirjoitella kanssani (ja onhan hän edelleenkin ystäväni, yhteyttä pidämme messengerin välityksellä.) Jos joskus kaappini kaipaa taas järjestelyjä, lupaan ottaa pari tekstinäytettä vihkostani todisteeksi.

Näin tänään hirveästi vaivaa saadakseni tietokoneen omaan huoneeseeni, ihan vain tätä blogia varten. Olohuoneessamme on yksi tietokone ja sellaisessa paikassa, että näyttöruudun näkee huoneen joka kolkasta. Ympäristönä en kokenut sitä järin houkuttelevaksi yksityisyyden kannalta.

Tämä tietokone on vanha ja kovia kokenut. Viimeiset puoli vuotta sen kohtalona on ollut lojua siskoni huoneessa pölykerroksen alla muiden romujen seassa. Kaivoin sen sitten esiin sieltä ja raahasin omaan huoneeseeni kirjoituspöydän päälle. Ja ensimmäisen ongelman kimppuun: johdot! Ne kun tuppaavat meillä olemaan sekaisin ja aivan solmussa. Toinen vastoinkäyminen tuli näppäimistön muodossa. Kolme näppäimistöä, joista YKSIKÄÄN ei toiminut. Mutta kun jotain näinkin pöhköä saan päähäni, toteutan sen vaikka pää kainalossa. Irroitinpas sitten eräästä näppäimistöstä kaikki toimimattomat näppäimet (ah, veljeni oli joskus päättänyt puhdistaa tämän kyseisen näppäimistön ja onnistunut jotenkin kaatamaan siihen coca-colaa), puhdistin ne sekä alustan ja laitoin ne takaisin paikoilleen. Nyt nuolinäppäimiä lukuunottamatta näppäimistö toimii moitteetomasti!

Käyttöjärjestelmä oli ongelma numero 3. XP:n asennus-cd ei suostunut yhteistyöhön kanssani joten vaihdoin sen Windows 2000:n. Sekin oli kovin haluton auttamaan minua, asensinkin sitten englanninkielisen 2000:n. Me pääsimmekin melkein yhteisymmärrykseen sen kanssa, mutta Internet-yhteys ei vain ottanut toimiakseen. Sitten otin XP:n asennus-cd:n tiukkaan syyniin, puhdistin sen niin hyvin kuin vain osasin ja lopultakin sain käyttöjärjestelmän koneeseeni. Sen jälkeen meni koko loppupäivä asennellessa virusturvaa ja päivityksiä. Nyt vihdoinkin saan nauttia työni hedelmistä.

Koko loman olen kyhjöttänyt kotona tekemättä mitään erikoista. Parhaiksi ystäviksini olen todennut television, mp3-soittimen, kirjaston ja tietokoneen. Televisio ja tietokone eivät koskaan hylkää minua (paitsi sähkökatkosten aikaan, joita nyt harvemmin kesällä sattuu), mp3-soitin soittaa uskollisesti melankolisia kappaleitaan pattereiden loppumiseen saakka ja kirjasto palvelee minua auliisti viitenä päivänä viikossa. Tottakai haluaisin viettää aikaa ystävien kanssa, mutta jotenkin tuntuu, ettei tunne ole molemminpuoleinen. Ne henkilöt, joiden kanssa mieluiten viettäisin aikaa, asuvat toisilla paikkakunnilla ja ovat varmaan jo unohtaneetkin minut. Nämä täkäläiset "ystäväni" tahallaan tai puolitahallaan minut usein unohdetavat, tai silloin tällöin ehdottavat jotain ja seuraavana päivänä peruvat. Eivätkä he edes tiedä minusta mitään, hyvä jos muistavat syntymäpäiväni! Koulussa kyllä kysellään kuulumisia ja hengaillaan, mutta erehdyppäs kysymään heitä viettämään aikaa kanssasi koulun ulkopuolella. Ehkä me olemme vain liian erilaisia, kiinnostuneita täysin erilaisista asioista, ollaksemme Ystäviä.

Varttia vaille kaksitoista, eikä minua edes väsytä. Viime viikkoina olen nukkunut huonosti, johtuen sisälläni vellovista tunteista. Ärsyttävää. Todella ärsyttävää.

Hukkasin 15 minuuttia yrittäessäni keksiä otsikkoa tälle ihka ensimmäiselle blogimerkinnälleni. Kuvittelin sen olevan tärkeää, sillä otsikonhan tulisi selvittää lukijalle, mitä tuleva teksti pääpiirteissään tulee käsittelemään. Eräs nettituttuni sitten vihjaisi, että kirjoittamisen jälkeen otsikko on helpompi keksiä. Ja minä kun en vielä siitä sisällöstäkään tiedä.

Ensiksi se, miksi aloitin blogaamisen, ja juuri tänään. No, lyhyesti sanottuna syy on kutakuinkin tämä: en enää saa omista ajatuksistani selvää. Tätä on jatkunut jo pidemmän aikaa, mutta lapsellisesti luulin kaiken selviävän ajattelemalla niitä asioita lisää. Päinvastoin, löysin ongelmista lisää ongelmia!

Olen yrittänyt joskus puhua ongelmistani muille. Asiat tuntuivat muista huvittavilta, jotkut suorastaan ihmettelivät, miten kyseiset asiat voivat minusta tuntua ongelmilta. Näistä kommenteista viisastuneena päätin tukkia suuni. Asioiden vatvominen ja jatkuva stressaaminen eivät kuulemma terveyttä hirveästi edistä, joten päätin alkaa kirjaamaan niitä ylös.

(Pitkän pohdinnan lopputulos: Ongelmia ongelmissa. Tästedes en hukkaa minuuttia enempää aikaa otsikon keksimiseen!)